Étienne François de Choiseul

Choiseul kuului vanhan Choiseulin aatelissuvun de Beaupré-Stainvillen sukuhaaraan. Hänen isoisänsä oli ottanut käyttöön nimen Stainville itävaltalaisen appensa, kreivi Stainvillen mukaan perittyään tämän maat.[3] Choiseulin isä oli Stainvillen markiisi ja Beauprén paroni François-Joseph de Choiseul, ja Choiseul itse tunnettiin alun perin Stainvillen kreivinä.[1][4] Hän sai kasvatuksensa jesuiittojen kollegiossa ja aloitti sen jälkeen sotilasuran.[1] Itävallan perimyssodan aikana Stainville osallistui sotatoimiin englantilaisia ja itävaltalaisia vastaan ja haavoittui Prahan piirityksessä.[1][3] Hän sai vuonna 1748 kenraalimajurin (maréchal de camp) sotilasarvon.[3][4]

Stainville ryhtyi Itävallan perimyssodan jälkeen hovimieheksi ja kiinnitti hovin huomion nokkelalla suorapuheisuudellaan. Naituaan varakkaan pankkiirin tyttären Louise Crozat de Châtelin hän saattoi viettää loistokkaampaa elämää kuin mihin hänen oma huvennut varallisuutensa olisi riittänyt.[3] Stainville pääsi kuningas Ludvig XV:n rakastajattaren Madame de Pompadourin pysyvään suosioon tuettuaan tätä hovijuonitteluja vastaan vuonna 1752.[1] Pompadourin tuella Stainville sai vuonna 1753 nimityksen Ranskan lähettilääksi Roomaan, missä hän suostutteli paavi Benedictus XIV:n sovittelemaan Ranskan katolisen kirkon sisäisiä kiistoja gallikanistien ja jesuiittojen välillä.[1] Jesuiitat katsoivat Stainvillen suosineen liiaksi jansenisteja ja kääntyivät häntä vastaan.[3] Vuosina 1757–1758 Stainville oli Ranskan lähettiläänä Wienissä, missä hän pyrki tiivistämään Ranskan ja Itävallan suhteita, sillä maat olivat liittolaisia seitsenvuotisessa sodassa.[1] Hän neuvotteli arkkiherttuatar Maria Antoinetten avioliiton Ranskan kruununperijän, tulevan kuninkaan Ludvig XVI:n kanssa.[5][6]

Marraskuussa 1758 Stainville sai Choiseulin herttuan arvon ja joulukuussa Ludvig XV nimitti hänet Ranskan ulkoministeriksi François-Joachim de Pierre de Bernisin tilalle.[1][3] Choiseul saavutti pian johtavan aseman Ranskan politiikassa.[6] Hän yritti turhaan kääntää sodan Preussia ja Englantia vastaan voitokkaaksi keskittämällä kaikki voimat Englantia vastaan ja muun muassa kaavailemalla vuodeksi 1759 maihinnousua Skotlantiin ja Englantiin yhdessä Ruotsin kanssa.[3] Vuonna 1761 Choiseul neuvotteli niin sanotun Bourbonien perhesopimuksen (pacte de Famille), joka teki Espanjasta, Napolista ja Parmasta Ranskan liittolaisia.[1][3][4] Voidakseen keskittyä sodanjohtoon hän siirtyi samana vuonna sota- ja laivastoministeriksi ja luovutti ulkoministeriyden serkulleen, kenraali César Gabriel de Choiseul-Praslinille.[4] Espanja julisti perhesopimuksen mukaisesti sodan Englannille vuonna 1762. Tämä ei muuttanut suursodan lopputulosta mutta vahvisti kuitenkin Ranskan asemaa rauhanneuvotteluissa. Vuoden 1763 Pariisin rauhassa Ranska joutui luovuttamaan Englannille lähes kaikki siirtokuntansa Pohjois-Amerikassa ja Intiassa, mutta Choiseulin diplomatian ansiosta Ranska vältti vielä nöyryyttävämmän tappion.[1]

Seitsenvuotisen sodan päätyttyä Choiseul ryhtyi heti elvyttämään Ranskan sotavoimaa, jotta maa voisi käydä uudelleen vihollisensa Englannin kimppuun. Laivastoministerikautenaan Choiseul oli kasvattanut huomattavasti Ranskan sotalaivojen lukumäärää ja sotaministerinä hän käynnisti uudistuksia armeijassa.[1] Hän myös lisäsi Ranskan vakoojien määrää Englannissa ja lähetti salaisia tarkkailijoita Englannin Amerikan-siirtokuntiin.[7] Vuonna 1766 hän palasi ulkoministeriksi pitäen edelleen itsellään myös sotaministerin salkun. Hänen serkkunsa Choiseul-Praslin siirtyi samalla ulkoministeristä laivastoministeriksi.[3] Choiseulin toisena ulkoministerikautena Ranskan alueet laajenivat, kun siihen liitettiin Lothringenin herttuakunta vuonna 1766 ja Korsika vuonna 1768.[4] Choiseul pyrki myös patoamaan Venäjän mahdin kasvua tukemalla Puolan Barin konfederaatiota, juonittelemalla kuninkaan aseman vahvistamiseksi Ruotsissa sekä kannustamalla Turkkia sotaan Venäjää vastaan.[3]

Sisäpolitiikassa Choiseul pyrki välttämään konfliktia aatelin hallitsemien parlamenttien kanssa.[1] Hän salli Pariisin parlamentin lakkauttaa jesuiittajärjestön vuonna 1762 ja taivutteli vastahakoisen Ludvig XV:n varmentamaan päätöksen.[1][3] Kaksi vuotta myöhemmin Choiseul karkotti jesuiitat kokonaan Ranskasta.[3] Hän tuki myös ensyklopedistejä Encyclopédien julkaisussa.[5] Tämä kaikki toi hänelle vaikutusvaltaisia vihollisia armeijan, kirkon ja hovin piirissä.[6] Choiseulin tärkeimmän tukijan Madame de Pompadourin kuoltua vuonna 1764 hänen vaikutusvaltansa heikkeni vähitellen. Kuninkaan uusi rakastajatar Madame du Barry kuului Choiseulin vastustajiin, samoin Aiguillonin herttua ja kansleri Maupeou.[3] Vuosina 1768–1769 Ludvig XV nimitti hallitukseen Choiseulin ja parlamenttien vastustajia.[1]

Vuonna 1770 Choiseul halusi Ranskan julistavan sodan Englannille tukeakseen Espanjaa kiistassa Falklandinsaarten omistuksesta.[7] Kaksi Choiseulia vastustanutta ministeriä kuitenkin vakuutti Ludvig XV:n siitä, että velkaantuneella valtiolla ei olisi varaa uuteen sotaan, joten kuningas erotti Choiseulin 24. joulukuuta 1770. Eron yhteydessä Choiseulille annettiin vuorokausi aikaa poistua tiluksilleen Chanteloupiin, jossa hän sen jälkeen asui karkotuksessa. Ludvig XV:n kuoltua kuningatar Maria Antoinette taivutteli vuonna 1774 puolisonsa Ludvig XVI:n kutsumaan Choiseulin takaisin hoviin, mutta Choiseul ei enää saavuttanut uuden hallitsijan suosiota eikä minkäänlaista vaikutusvaltaa.[7][1][3] Hän vetäytyi tämän jälkeen vapaaehtoisesti syrjään omille mailleen. Choiseul menetti viimeisinä vuosinaan pääosan varallisuudestaan.[7] Hän kuoli lapsettomana vuonna 1785. Hänen muistelmiaan julkaistiin postuumisti vuosina 1790 ja 1904.[3]

Salomonsaariin kuuluva Choiseulin saari on nimetty Choiseulin herttuan mukaan. Saaren löysi ranskalainen tutkimusmatkailija Louis Antoine de Bougainville vuonna 1768.[8]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Étienne François de Choiseul Wikimedia Commonsissa

• CHOISEUL ÉTIENNE FRANÇOIS duc de (1719-1785) (ranskaksi) Encyclopædia Universalis