Émile Verhaeren

Émile Verhaeren (21. toukokuutalähde? 1855 Sint-Amands Belgia[1] – 27. marraskuutalähde? 1916 Rouen Ranska[1]) oli belgialainen runoilija, joka kirjoitti ranskaksi ja kuului symbolismin merkittävimpiin perustajiin.[1]

Émile Verhaeren. Théo van Rysselberghen maalaus.
Théo van Rysselberghe, Émile Verhaeren lukemassa (1903). – Emile Verhaeren istuu selin punaisessa takissa.

Nuoruusvuodet

Verhaeren syntyi ranskankieliseen flaamilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Silti hän puhui myös paikallista murretta – hollantia ei siihen aikaan opetettu koulussa. Seitsemänvuotiaana hänet lähetettiin jesuiittojen ylläpitämään sisäoppilaitokseen Ghentiin, jossa hän ranskalaistui täysin. Hän opiskeli oikeustiedettä Leuvenin yliopistossa. Siellä hän loi ensimmäiset kirjalliset yrityksensä opiskelijalehteen.lähde? Niinä vuosina hän tutustui samanhenkisiin opiskelijoihin. Heistä tuli myöhemmin hänen työtovereitaan vallankumouksellisessa taidelehdessä La Jeune Belgique[1].

Valmistuttuaan yliopistosta Verhaeren meni harjoittelijaksi (1881–1884) maineikkaalle rikosjuristille Edmond Picardille, joka oli keskeisessä asemassa Brysselin taidemaailmassa. Verhaerenilla oli tuona taiteen uudistumisen aikana paljon yhteyksiä nuoriin radikaaleihin kirjailijoihin ja taiteilijoihin. Hän ajoi vain kahta juttua oikeudessa ennen kuin päätti omistautua runoudelle ja kirjallisuudelle.

Runoilijan uran alkutaival

Verhaerenista tuli nopeasti vuosisadan vaihteen taiteen uudistumisen äänitorvi. Taiteilijaryhmän ”Les XX” teoksiin ihastuttuaan hän kirjoitti La Jeune Belgiqueen ja L'Art Moderneen useita artikkeleita esittäen loistavia arvioita Brysselin taidemaailman taiteellis-kirjallisista teoksista. Hänen artikkeleidensa ansiosta monet lupaavat nuoret kyvyt, kuten James Ensor, nousivat julkisen huomion kohteiksi.

Näiden artikkeleiden ansiosta Verhaerenista tuli uusimpressionistisen belgialaisen taidemaalarin Théo van Rysselberghen elinikäinen ystävä, ja tuloksena siitä oli runsaasti kirjeitä. Yhdessä näistä kirjeistä Maria van Rysselberghe kuvaili häntä ”ainutlaatuiseksi persoonaksi, pyörremyrskyksi, jolla on lannistumaton luonne, joka ei piittaa porvarillisista säännöistä ja joka mutkattomalla suoruudellaan ärsytti tai ihastutti kaikkia”.

Verhaeren oli aikakauden tuotteliaimpia runoilijoita. Hänen ensimmäinen kokoelmansa Les Flamandes ilmestyi 1883.[1] Innostuneena Jacob Jordaensin, David Teniersin ja Jan Steenin maalauksista Verhaeren kuvaili suorasukaisella ja usein ärsyttävällä naturalistisella tavallaan kotimaataan ja flaamilaisia ihmisiä. Avantgarde-piireissä kokoelma sai heti valtavan menestyksen mutta herätti ristiriitaisia tunteita roomalaiskatolisissa piireissä. Seuraava teos Les Moines (1886) ei menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Se ja sairaudet veivät hänet syvään kriisiin. Tänä aikana hän julkaisi teokset Les Soirs (1888), Les Débâcles (1888) ja Les Flambeaux noirs (1891).

Avioliitto, ensimmäinen näytelmä ja maailmanmaine

Verhaeren avioitui 24. elokuuta 1891 lahjakkaan liègeläisen taiteilijan Marthe Massinin kanssa. Tuore onni sai ilmaisunsa kolmessa runoteoksessa: Les Heures Claires (1896), Les Heures d’Après-midi (1905) ja Les Heures du Soir (1911).

Verhaeren kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä Les Aubes vuonna 1898. Siinä hän nousi taistoon yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja maalaiselämän rappiota vastaan.

Vuonna 1898 Verhaeren muutti Saint-Cloudiin lähelle Pariisia. Vuosisadan vaihteessa hänestä tuli maailmankuulu. Hänen teoksiaan käännettiin yli kahdellekymmenelle kielelle. Hän matkusteli ja luennoi ympäri Eurooppaa. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vaikutti hyvin raskaasti runoilijan pasifistisiin tunteisiin.

Liikenneonnettomuus sekä sanoja tuotannosta

Kun Émile Verhaeren kuoli 27. marraskuuta 1916 Rouenin asemalla jäätyään junan alle, juuri Théo van Rysselberghe ja hänen ystävänsä, kuuluisa ranskalainen kirjailija, myöhemmin Nobel-palkittu André Gide joutuivat ilmoittamaan Marthe Verhaerenille tämän puolison kuolemasta.

Verhaerenin tuotanto osoittaa hänet Belgian kirjallisuuden merkittävimmäksi hahmoksi. Oli vähällä, että hän olisi saanut Nobel-palkinnon 1911, mutta se myönnettiin hänen ystävälleen Maurice Maeterlinckille.

Belgian kirjallisuuden jättiläisen kotikaupunki St. Amands on omistanut museon Verhaerenille. Siellä on esillä alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjeitä ja myös hänen taiteilijaystäviensä Théo van Rysselberghein, Leon Spilliaertin, Constantin Meunierin, Paul Signacin ja Ossip Zadkinen teoksia.

Kasperi Tantun suomentamia Verhaerenin runoja on ilmestynyt 1900-luvun alkupuolen työväenlehdissä.[2]

Pääteokset
  • Les Flamandes, 1883
  • Les moines, 1886
  • Les soirs, 1888
  • Les débâcles, 1888
  • Les flambeaux noirs, 1891
  • Les campagnes hallucinées, 1893
  • Les villes tentaculaires, 1895
  • Les heures claires, 1896
  • Les visages de la vie, 1899
  • Les forces tumultueuses, 1902
  • La multiple splendeur, 1906
  • Les rythmes souverains, 1910
  • Les ailes rouges de la guerre, 1916

Suomennettua tuotantoa

Kasperi Tantun suomennosten lisäksi on suomennettu ainakin seuraavat runot[3]

  • Kaksi kuninkaanlasta ja Kevään valveutuminen, teoksessa: V. A. Koskenniemi, Lyyra ja paimenhuilu: runosuomennoksia, WSOY 1917
  • Kellonsoittaja, teoksessa: Kaarlo Sarkia: Runot, sisältää suomennoksia, WSOY 1944, ja Maailmankirjallisuuden kultainen kirja 4: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja WSOY 1934
  • Oi meidän ilomme loistoa, teoksessa: Aale Tynni, Tuhat laulujen vuotta: valikoima länsimaista lyriikkaa, WSOY 1975 s. 595
Näytelmä
  • Filip II 3-näytöksinen historiallinen draama. Suomentanut Jalmari Lahdensuo. Esitetty Viipurin näyttämöllä 1929[4] ja muissakin teattereissa 1920-luvulla.[5]

Lähteet
  1. Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Verhaeren, Émile”, Otavan kirjallisuustieto, s. 837. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
  2. Antti Majander, Lauantaiessee: Saunaloisen poika nousi boheemiksi, esitti tyrannia ja teloitettiin kahdesti. Helsingin Sanomat 17.3.2018 s. C 6
  3. Lahden kaupunginkirjaston runotietokanta viitattu 17.3.2018
  4. Muistettava ensi-ilta Viipurin näyttämöllä, Karjala 9.11.1929
  5. Veraheren, Emile, ilona.tinfo.fi, viitattu 2.11.2021

    Kirjallisuutta
    • Kirsti Salmi-Niklander, Menetetty sankaruus: mahdollisuuksien retoriikkaa, teoksessa: Kirjoituksia sankaruudesta, toimittaneet Ulla-Maija Peltonen ja Ilona Kemppainen, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010 ISBN 978-952-222-207-7

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.