Émile Jaques-Dalcroze

Émile Jaques-Dalcroze (6. heinäkuuta 1865 Wien – 1. heinäkuuta 1950 Geneve) oli sveitsiläinen musiikkipedagogi, säveltäjä ja rytmiikkaopetuksen uranuurtaja, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet varsinkin 1900-luvun musiikin- ja liikunnanopetukseen sekä myös tanssiin ja näyttelijäntaiteeseen. Hän on kehittänyt oman liikuntarytmiikan opetusmetodin, eurytmiikan.

Emile Jaques-Dalcroze

Jaques-Dalcroze opiskeli sävellystä Anton Brucknerin johdolla Wienissä ja Léo Delibesin ja Gabriel Faurén johdolla Pariisissa. Vuonna 1892 hän alkoi opettaa harmoniaa Geneven konservatoriossa, mutta huomasi pian, ettei tuolloinen teoriaan ja instrumentin käsittelyyn perustuva opetustapa ollut kovin tuloksellinen. Dalcroze päätteli, että musiikkia pitäisi opiskella fyysisen suorituksen kautta. Hän oivalsi, että musiikin rytmi vetoaa ihmisen lihaksistoon ja hermostoon ja alkoi sommitella yksinkertaisia kävelyyn perustuvia rytmiharjoituksia. Konservatoriossa uutta metodia vastuttettiin ja Dalcroze joutui eroamaan 1904, mutta perusti heti oman koulun Geneveen.

Vapaa tanssi otti samoihin aikoihin ensiaskeleitaan ja mm. Isadora Duncan esiintyi Euroopassa. Duncanin tanssin arvellaan vaikuttaneen Dalcrozen metodiin, joka alkoi kiinnostaa musiikin- ja liikunnaopettajien lisäksi myös tanssi- ja teatteriväkeä – sekä yleensä kasvattajia. Syntyi kiistoja siitä, onko kyseessä musiikin, tanssin vai voimistelun opetus. Dalcroze itse totesi eurytmiikan eroavan perusteiltaan tanssista siinä, että se ei tulkiste musiikkia, vaan sen rakennetta. Hänen mielestään sen opit sopivat niin tanssijoille, muusikoille kuin näyttelijöillekin.

1907 Dalcroze kiteytti eräässä artikkelissa ajatuksiaan seuraavasti:

1. Rytmi on liikettä.

2. Rytmi on olemukseltaan fyysistä.

3. Jokainen liike tapahtuu ajassa ja tilassa.

4. Musiikin tajuaminen on fyysisen kokemuksen tulos.

5. Fyysisten kykyjen hiominen kehittää aisteja.

6. Liikunnan aikatekijän kehittäminen tuottaa musiikin rytmin ymmärrystä.

7. Liikunnan tilatekijän kehittäminen tuottaa plastisen rytmin ymmärrystä.

8. Ajassa ja tilassa tapahtuvien liikeiden hiominen voidaan toteuttaa vain rytmistä liikuntaa harjoittamalla.

Jacques-Dalcrozen opiskelijat Le Grand-Saconnexissa vuonna 1909

Dalcrozen opetus herätti aikanaan suurta kiinnostusta ja 1900–1912 hän opetti, luennoi ja demonstroi oppiaan eri puolilla Eurooppaa. Dohrnin tehtailija-veljekset rakennuttivat Dresdenin lähelle Hellerauhun hänelle koulun. Mm. Sergei Djagilev ja Vaslav Nijinski vierailivat siellä tutustuttuaan hänen opetukseensa aiemmin jo Pietarissa. Helleraun koulun oppilas Miriam Ramberg (myöhemmin Marie Rambert) tulikin auttamaan Nijinskiä Kevätuhri-baletin harjoittamisessa ja erityisesti Igor Stravinskin musiikin hankalassa rytmissä. Rambertista tuli myöhemmin englantilaisen baletin uranuurtaja.[1] Sveitsiläinen Jeanne de Salzmann, josta tuli myöhemmin G. I. Gurdjieffin opetuksen seuraaja ja jatkaja, opiskeli Helleraussa Dalcrozen johdolla. Adolphe Appia oli Dalcrozen läheinen ystävä ja työtoveri vuodesta 1906 aina kuolemaansa 1928 saakka – ja toimi jopa kymmenisen vuotta Helleraussa opettajana. Myös Vsevolod Meyerholdia kiinnostivat Dalcrozen ideat ja hän onkin todennut, että vasta Dalcrozen rytmiteoriat ja Duncanin tanssi saivat näyttelijät ajattelemaan eleen ja liikkeen merkitystä näyttämöllä. Säveltäjä-musiikkipedagogi Carl Orff on myös selvästi ottanut opetusmetodiinsa (Orff Schulwerk) vaikutteita Dalcrozelta.

Ensimmäisiin suomalaisiin tanssijoihin kuuluva Maggie Gripenberg opiskeli Helleraussa. Tärkeimmät aineet olivat rytmillinen voimistelu, solfége (solfaus, säveltapailu), improvisointi ja ruumiinharjoitukset. Gripenberg itse toteaa saaneensa opinnoistaan työlleen pohjan, jolta itse rakentaa eteenpäin. Helleraussa opiskeli myös lausuntaa ja tanssia yhdistänyt Martta Bröyer[2].

Dalcrozen ansio lienee ollutkin hänen kykynsä mullistaa ihmisten ajatuksia sitomatta niitä mihinkään pedanttiin järjestelmään. Hänen ajatuksensa vaikuttavatkin edelleen musiikinopetuksessa, musiikkiterapiassa, liikunnanopetuksessa ja yleisesti musiikillisessa ajattelussa, vaikkei häntä niiden ensimmäiseksi kirjaajaksi aina tiedetäkään.