Ásgeir Ásgeirsson

Ásgeir Ásgeirsson (s. 13. toukokuuta 1894, k. 15. syyskuuta 1972) oli Islannin toinen presidentti 1952–1968.[1]

Ásgeir Ásgeirsson
Islannin 2. presidentti
1. elokuuta 1952–1. elokuuta 1968
Pääministeri	Hermann Jónasson Emil Jónsson Ólafur Thors Bjarni Benediktsson
Edeltäjä	Sveinn Björnsson
Seuraaja	Kristján Eldjárn
Islannin pääministeri
3. kesäkuuta 1932–28. heinäkuuta 1934
Monarkki	Kristian X
Edeltäjä	Tryggvi Þórhallsson
Seuraaja	Hermann Jónasson
Islannin valtiovarainministeri
1931–1934
Kansanedustaja
Alltingin jäsen 1923-1952
Henkilötiedot
Syntynyt	13. toukokuuta 1894
Kuollut	15. syyskuuta 1972 (78 vuotta)
Puoliso	Dóra Þórhallsdóttir
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ásgeir valmistui teologiksi Islannin yliopistosta Reykjavíkissa 1915 ja toimi aluksi seminaarinopettajana ja sitten pankkialalla.[2] Hän avioitui 1917 Dóra Þórhallsdóttirin kanssa[3], joka oli entisen Islannin piispan Þórhallur Bjarnarsonin tytär. Dóra Þórhallsdóttirin veli Tryggvi Þórhallsson oli Islannin pääministeri 1928–32.

Ásgeir valittiin Islannin parlamenttiin alltingiin vuonna 1923 edistyspuolueen ehdokkaana. Hän toimi valtiovarainministerinä 1931–1934 ja samanaikaisesti pääministerinä 1932–1934.[2] Hän erosi edistyspuolueesta 1934 ja liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Kansanedustajana Ásgeir oli vuoteen 1952, jolloin hänet valittiin presidentiksi.

Ásgeir valittiin Islannin toiseksi presidentiksi 1952. Vaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisesti edellisen presidentin Sveinn Björnssonin kuoleman takia. Vaikka Ásgeirin merkittävimmällä vastaehdokkaalla Bjarni Jónssonilla oli takanaan hallituspuolueiden tuki, Ásgeir voitti vaalit.

Hänet valittiin uudelleen virkaansa vuosina 1956, 1960 ja 1964. Heti hänen neljännen kautensa alettua hänen puolisonsa Dóra Þórhallsdóttir kuoli leukemiaan. Vuonna 1968 Ásgeir päätti olla pyrkimättä enää presidentiksi. Hänen vävynsä Gunnar Thoroddsen pyrki presidentiksi 1968, mutta vastoin ennakko-odotuksia Kristján Eldjárn voitti vaalit.

Ásgeir tunnettiin hiljaisena mutta suorasukaisena esiintyjänä. Hän oli ilmeisesti ensimmäinen, joka luopui tavasta puhutella Pohjoismaiden kuninkaallisia majesteetiksi: vieraillessaan Norjassa hän aloitti puheensa sanoilla ”Herra kuningas”.[2]